85 Vuotta kirjailijan syntymästä

Armas Mišin

Carelia 7/2005, 128–134

Syksyllä 1969 Karjalassa vietettiin Arhippa Perttusen syntymän 200-vuotispäivää. Elias Lönnrot oli häneltä tallettanut yli 4 100 kansanrunosäettä, joita käytti myöhemmin hyväksi Kalevalaa luodessaan. Ryhmä kirjailijoita Petroskoista, Moskovasta, Pietarista, Tallinnasta ja muista kaupungeista matkusti juhlatilaisuuteen Kalevalan taajamaan. He kävivät myös Haikolan kylässä, jossa Ortjo Stepanov oli syntynyt. Muistan miten jäimme pois autosta astuen pohjoisen syysyön pimeyteen, miten kävelimme pilkkopimeässä kapean kannaksen kautta saarelle. Kun pääsimme Ortjon taloon hämmästelin, miten avara se on. Paloi öljylamppu, puhuttiin karjalaa ja kaikki näytti samalla kertaa tavalliselta ja salaperäiseltä. Silloin oli vielä elossa kirjailijan äiti Anna Afanasjevna, joka tarjoili meille pöydän antimia: teetä kiehuvasta samovaarista, kalakukkoja, muikkua ja piirakoita. Häntä autteli naapuri Heikki Bogdanov, joka höysti puhettaan sutkauksilla. Seurasin silloin ensimmäistä kertaa karjalankielisiä kirjailijoitamme kylämiljöössä. He puhuivat karjalaa yhtä hyvin kuin kyläläiset, olivat yhtä lailla huumorintajuisia ja osasivat käyttää mehevää kansankieltä. Silloin käsitin miten tärkeää on ihmisen säilyttää omat juurensa, jotka ulottuvat vuosisatojen taakse.

Myöhemmin ajaessani Kalevalan taajamasta Jyskyjärvelle katsoin aina Kotijärven vastakkaista rantaa, missä Stepanovin talo seisoi. Kesällä näin miten rakennukset heijastuivat selvästi vedestä, miten komea on talo, jonka kolme ikkunaa koristivat valkeiksi maalatut vuorilaudat. Ortjo asui siinä kesäisin.

Kansanrunouden tutkijat ovat olleet kiinnostuneita Haikolasta jo ajat sitten. Täälltä Aksel August Borenius tallensi 1872 runolaulaja Moarielta ihania häälauluja ja runolaulaja Vaskelta eeppisiä runoja ja loitsuja. Moarie kuului Uhtualla asuneen runonlaulajasukuun, joka tunnettiin Hirssola-nimellä. Sekä Moearie että Vaske edustavat Ortjo Stepanovin sukua. Lahjakkaan runonlaulajan esittämästä kansanlaulustakin vain harvoin saa tietää jotain itse laulajasta ja hänen paikkakunnastaan. Runonlaulaja improvisoi, käyttää vapaasti laulukliseitä, hänen "maantiensä" on kuvitteellista. Laulun on jotain pyhää, joka periytyy sukupolvelta toiselle. Lukiessani Moarien ja Vasken tekstejä olen yrittänyt keksiä joitakin yksityiskohtia, jotka kertoisivat jotain todellisesta Haikolasta ja saaresta, missä se sijaitsee. Enkä tietenkään löytänyt. Kansanlaulu on hyvä siitä, että se on yleisluontoinen ja päästää mielikuvituksen valloilleen.

Luin häälauluja ja kuvittelin mielessäni, miten ennen vanhaan vietettiin häitä saarella, missä seisoo Ortjon isän rakentama korkea talonpoikaistalo. Sen vieressä on myös sukuhautausmaa, jonne on haudattu kirjailijan isä ja äiti sekä esivanhemmat. He lepäävät vanhojen kuusien alla.

Tunnemmeko me kaikki hyvin oman sukuhistoriamme, monenko sukupolven taakse tietomme ulottuu? Useimmiten tiedämme vain isoisämme, muista emme osaa kertoa mitään. Stepanov tiesi hyvin sukuhistoriansa.

Huhtikuun 7. päivänä 1920 syntynyt Ortjo Stepanov edusti Haikolassa asuneiden Stepanovien seitsemättä sukupolvea. Ensimmäisenä saarelle tuli Jouhko, hän siirtyi sinne Tuhkanivoarasta (myöh. Tornivaara). Perimätiedon mukaan hän oli lähtenyt saarelle koska karhut olivat alkaneet ahdistella hänen karjaansa. Isän puolelta Jouhkon jälkeen seurasivat Kalaska, Vaske, Oleksei, Pekka ja Miihkali, kirjailijan isä.

Tapasin ensimmäistä kertaa Ortjo Stepanovin 1960-luvulla Taisto Summasen luona. Silloin hänen asunnossaan sattui käymään myös toinen kirjailija Nikolai Jaakkola, itse asiassa Stepanovin edeltäjä romaanilajissa. Ortjo asui silloin Kalevalassa, johon tuli 1950-luvulla oltuaan kauna erossa synnyinseudustaan. Hän oli jo ehtinyt julkaista muutaman teoksen. Aika oli vaikea. Tavatessani hänet runoilija Taisto Summasen luona en tietänyt hänestä mitään. Ortjon lähdettyä pois kysyin luonnollisesti Taistolta:

- Kuka hän on? Mistä?

- Tyhjäntoimittaja! Summanen vastasi yrittäen olla näyttämättä salamyhkäistä hymyään. Hetken kuluttua hän lisäsi:

- Hän on kirjailija Uhtualta. Ja tyhjäntoimittajaksi häntä nimittelevät johtajamme. Hän kirjoittaa muuten romaania.

Tyhjäntoimittajaksi Stepanovia syyttivät korkeat virkahenkilöt. Töykeitä syytteitä toisteltiin myös sanomalehdissä. Tätä leimaa hän sai kantaa monta vuotta. "Miehen piti uskoa järkkymättä omaan kutsumukseensa, olla sisukas ja rohkea, jotta pystyisi jatkamaan työtään, vaikka hänen elätettävänään oli iso perhe, hänellä oli taloudellisia vaikeuksia, hän tunsi ystäviensä epäilyt ja yritti olla välittämättä pahansuopien ihmisten pilkasta. Stepanov kirjoitti silloin pienoisromaania Koetus korpikylässä, joka kertoi partisaani Tatjana Borganovan urhoollisesta taistelusta ja kuolemasta. Hän suunnitteli myös laajaa romaania, tavallaan karjalaisen syrjäkylän taiteellista kronikkaa 20-luvulta nykypäiväämme asti", kirjoitti Stepanovin vaikeista ensi askeleista kirjallisuudessa Taisto Summanen. Haapalahden arkea -romaani ilmestyi vuonna 1969. Siitä lähtien aikakauslehdissä ja kirjoina julkaistiin suomeksi ja venäjäksi romaanit Sakun Jaakko rahvaanmies, Kuuma kesä, Lesket, Prokon Maksima, Käki kukkui jäihin. Viimeksi mainittu romaanin nimeä ehdotti Stepanoville Taisto Summanen, joka luki hänen teoksensa yhtenä ensimmäisistä, arvosteli kirjat ja neuvoi häntä.

Stepanovin romaanit julkaistiin isoina painoksina Neuvostoliiton valtakunnallisissa kustantamoissa. Lesket-romaani on käännetty englanniksi ja julkaistu Kanadassa.

Niinpä Haikola ilmestyi myös kirjallisuuskarttaan. Rikkoen kaikki kartoille ominaiset mittasuhteet Pertti Virtaranta merkitsi siihen Haikolan, vaikka nykyään kylään on jäänyt kolme neljä taloa ja siellä asutaan vain kesäisin.

Haikola elää myös Kotikunnan tarina -romaanisarjassa, tosin eri nimellä. Sarjassa sitä sanotaan Haapalahdeksi. Stepanov kirjoitti eeppistä proosaa, siksi hän ei koskaan puhu suoraan rakkaudestaan kotikyläänsä eikä kehu sukujuuriaan. Kuitenkaan hän ei voinut olla käyttämättä hyväksi isänsä, äitinsä, isoisänsä ja muiden sukulaisten elämäntarinaa. Kotikunnan tarina pohjautuu heidän kohtaloihinsa ja elämänvaiheisiinsa. Heidän luonteensa ja tapansa heijastuvat Stepanovin kirjallisissa henkilöissä. Kirjailijan myötämielinen suhtautuminen heihin osoittaa, kuka on kuka. Sanotaan, että uppiniskaisessa Ontto-vaarissa on Ortjon isoisän piirteitä ja Maksimassa isän. Saatamme arvata, että Okun ja Ulitan takana ovat Stepanovin äidin sisaret. Sakun Jaakko, Timo ja Ossippa tuovat mieleen itse Stepanovin.

Kokonaisuutena katsoen kirjailija piirtää realistisen kuvan karjalaisen kylän elämästä monen vuosikymmenen aikana. Totuudenmukaisesti on kuvattu tavallinen arki, kyläläisten psykologia ja talonpoikien ajattelutapa. Näin perusteellista syventymistä kansanelämään ei aikaisemmin tainnut olla Karjalan kirjallisuudessa. Mieleeni palautuvat Maiju Lassilan teokset, joissa talonpoikaiselämää kuvataan yhtä kiirehtimättä ja perusteellisesti, joissa jokainen pikku juttu muuttuu tapahtumaksi.

Käänteentekevät vaiheet Stepanovin romaanien toiminnassa liittyvät neuvostovalan ensimmäisiin vuosiin, kollektivointiin, Stalinin palvonnan paljastamiseen… Lukija saa kuvan muutamasta talonpoikaissukupolvesta, jotka joutuvat historiallisten tapahtumien pyörteeseen. Talonpojat suhtautuvat ja osallistuvat niihin eri tavalla. On sellaisiakin, jotka palvelevat kiihkeästi dogmia eivätkä ajattele elävää ihmistä. Tosin elämä muuttaa ja opettaa heitä, kun he joutuvat samanlaiseen tilanteeseen, jollaiseen muut olivat aikaisemmin joutuneet heidän takiaan. Taiteellisessa mielessä onnistuneimpia ovat Ontron, Sakun Jaakon, Prokon Maksiman ja Ulitan henkilökuvat.

Arvostelijat suhtautuivat Ortjo Stepanovin romaaneihin eri tavalla. He huomauttivat rakenteen höllyydestä, kirjoittivat että jotkin sivut tarjoavat pelkästään paljasta informaatiota ja että jotkin kuvat, varsinkin lasten jäivät kaavamaisiksi. Pauli Leontjev esitti muitakin huomautuksia Stepanovin eepoksesta: hänen mukaansa siinä ei ole Karjalan kansan elämän koko totuutta, kirjailija ei aina ollut rohjennut puhua suoraan ja totta. Leontjevin arvostelu on hyvin jyrkkää, mutta hän lienee hyvin pitkälle oikeassa.

Suomessa taas Stepanovin romaanit otettiin vastaan hyvänsuovasti. Aku Kimmo Ripatti omisti kokonaisen artikkelisarjan Kotikunnan tarinalle. Yksi artikkeleista julkaistiin nimellä Karjalan Pohjantähti. Jo tässä nimessä hän vertailee kahta kirjailijaa, Ortjo Stepanovia ja Väinö Linnaa, joka on kirjoittanut kuulun romaanin Täällä Pohjantähden alla. Ripatti väitti, että molemmat kirjailijat ovat omien kansallisten kirjallisuuksiensa suuria edustajia, molemmat täyttivät "sosiaalisen tilauksen". Luulen, että on oikein rinnastaa nämä kirjailijat, vaikka mielestäni eroja on enemmän kuin yhtäläisyyksiä. Yhteiskunnan erilaiset tarpeet ovat sanelleet kahdelle kirjailijalle "sosiaalisen tilauksen", ja sen täyttivät erilaiset kirjailijat, jotka eivät muistuta toisiaan. Yksi Väinö Linnan päätehtävistä oli rehabilitoida "punainen" vallankumous, kertoa totuus siitä. Linna kuvaa sosiaalisia ja ihmisten välisiä ristiriitoja vaikuttavasti ja kärkevästi. Stepanovin 1920-30-luvun Vienan Karjalan historian kuvaamisessa ei ole sellaista jännitystä. Hänen romaaneissaan on draamoja (Onton, Kalle Lahden kohtalot), mutta kerronta saavuttaa harvoin sellaisen dramaattisuuden kuin Linnalla.

Eräs toinen suomalainen kirjailija on verrannut Ortjo Stepanovia Gabriel Garcia Marqueziin. Luulen, että tässä tapauksessa vertaus on mielivaltainen, vaikka ymmärtäähän toki että hän halusi korostaa Stepanovin tuotannon merkitystä Karjalan kirjallisuudessa. Karjalainen kirjailija kehitti perinteellistä romaania, hän ikään kuin laajensi sitä historiallista aikaa, jonka Nikolai Jaakkola oli kuvannut Pirttijärvi-sarjassaan. Siinä Jaakkola oli käsitellyt aikaa ennen vallankumousta ja neuvostovallan ensimmäisiä vuosia. Myös Stepanov käytti samaa kertomatapaa: hän kirjoitti eepos-kronikan.

Kotikunnan tarina on kirjoitettu suurimmaksi osakseen pysähtyneisyyden kaudella. Silloin Stalinin uhreista puhuttiin vähän ja hiljakseen. Lukijana odotin Ortjo Stepanovin kolmatta romaania, jossa hänen piti ketoa 30-luvun tapahtumista, jotka koskettivat karjalaisiakin kyliä. Romaani ei kuitenkaan ilmestynyt. Sakun Jaakon kohtalosta lukija sai tietää toisesta romaanista, Käki kukkui jäihin. Siinä kuvataan 50-luvun tapahtumia. Se on kirjoitettu perestroikan aikana, jolloin sai jo puhua Stalinin järjestelmästä. Jos romaani olisi kirjoitettu 70-luvulla se ei tietenkään olisi nähnyt päivänvaloa. On kuitenkin sääli ettei Stepanov kirjoittanut sitä edes "pöytälaatikkoon". En sano tätä syyttääkseni Stepanovia, haluan vain muistuttaa vielä kerran yhteiskunnassa vallinneesta ilmapiiristä. Silloin uhkarohkeita teoksia ilmestyi harvoin, ja jos ne ilmestyivät kirjailijan kohtalo muuttui perinpohjin (muistakaamme Aleksandr Solženitsynin, Boris Pasternakin, Viktor Nekrasovin, Vasili Aksjonovin kohtalot). Ei maaseudulla sellaisia kirjailijoita tainnut ollakaan. Hallintoelimet toimivat siellä kitkatta ja valppaasti. Toisinaan kirjailijat pakenivat Moskovaan (esimerkiksi Ion Drutse).

Stepanov otti itselleen tehtäväksi kuvata kansansa elämää totuudenmukaisesti, tai kuten Furmanov sanoi omasta Tšapajevistaan, roskineen päivineen. Niinä vuosina tätä tehtävää oli mahdoton toteuttaa täydessä määrin. Stepanov tunnusti itse: "Nykyään tunnen etten ole kaikessa onnistunut, tämä koskee varsinkin kirjaa Kuuma kesä. Kun kirjoitin Sakun Jaakkoa, rahvaanmiestä niin suoraan sanoen olin hukkumaisillani aineiston runsauteen... Tämä romaani käsittelee talonpoikaiselämän murroskautta: kollektivointia, kulakeiksi leimaamisen aikaa jne. Yritin tietysti tehdä parhaani."

Ja silti Stepanovin eepos on olemassa. Hänen romaaniensa henkilöt on otettu nimenomaan karjalaisesta elämästä. Hän ei ole jäljitellyt vieraita esikuvia kuten joskus tapahtuu. Stepanovin henkilöt puhuvat niin kuin puhutaan tosielämässä, ja jos muistaa että suomeksi kirjoittanut Stepanov käytti vuoropuheluissa karjalan puhekieltä, jota värittävät sananlaskut ja -parret (eivät maalaisten ilman niitä osaakaan puhua), niin käsittää että hänen romaaninsa merkitsevät karjalaiselle lukijalle itsetuntemusta. Stepanovin romaanien vuoropuheluissa elää karjalaisen kansan sielu. kansa ei vaikeimmissakaan tilanteissa menetä uskoaan, optimismiaan ja huumorintajuaan.

Venäjännöksistä puuttuu valitettavasti se vaikutelma, jonka suomen kirjakielen ja karjalan puhekielen rinnakkaiskäyttö saa aikaan. Sitä on mahdotonta välittää. Parasta olisi säilyttää vuoropuhelut karjalankielisinä, mutta siinä tapauksessa niitä ei ymmärtäisi venäjänkielinen lukija.

Kirjoittaessaan romaanisarjaa kirjailija ei eristäytynyt arkielämästä, ajasta jona hän eli. Ortjo Stepanov oli hyväntahtoinen ja pehmeäluontoinen mies. Viranomaisten kannalta hän oli vaikea luonne, sillä hän sanoi suoraan mitä ajatteli. Tietysti se vaikutti hänen elämäänsä. Kotikunnan tarinan ensimmäisten osien ilmestyttyä hän oli kolmesti ehdokkaana valtionpalkinnon saajaksi ja kahdesti hän jäi ilman palkintoa. Kirjailijaliitossa kaikki tiesivät miksi niin kävi. Hän oli Karjalan entisen johdon epäsuosiossa ja siihen oli kaikki "perusteet". Stepanovilla oli monta "syntiä", viranomaiset pitivät häntä rauhanhäiritsijänä. Suuren Isänmaallisen sodan aikana hän taisteli karjalan ja Kalinin rintamilla, oli tiedustelujoukkueen johtajana ja komppanianpäällikkönä. Kommunistiseen puolueeseen hän liittyi vuonna 1945. Mutta kun hän alkoi puolustaa kuoleman jälkeen vakoilusta syytettyä koulutoveriaan V. Kirillovia, hän sai kokea monia ikävyyksiä. Hän kirjoitti kirjeen Neuvostoliiton ylimmälle syyttäjälle ja jatkoi Kirillovin oikeusjutun tutkimista. Juttu käsiteltiin uudelleen ja lakkautettiin 1960 "rikoksen tunnusmerkistön puuttumisen takia".