Ortjo Stepanov (7. huhtikuuta 1920 Uhtua, Venäjä – 1998) oli Neuvostoliitossa asunut suomeksi kirjoittanut vienankarjalainen kirjailija.

Uhtuan Haikolan kylässä syntyneen Stepanovin isä oli talonpoika Oleksein Pekan Miihkali ja hän kuului vanhaan vienankarjalaiseen runonlaulajasukuun. Stepanov kävi keskikoulun Uhtualla ja opiskeli sitten Petroskoin opettajanopistossa sekä sodan jälkeen Leningradin kauppakorkeakoulussa. Hän toimi aluksi opettajana Pyhäjärvellä ja taisteli toisen maailmansodan aikana Karjalan ja Kalininin rintamilla.

Sodan jälkeen Stepanov oli Petroskoissa kalastusministeriön tarkastajana ja sitten Kalevalan piirissä yhteiskunnallisissa tehtävissä. Kirjoittamisen Stepanov aloitti 1950 ja hänestä tuli 1960-luvulla päätoiminen kirjailija. Stepanov oli Karjalan kirjailijaliiton jäsen vuodesta 1970 ja hän sai Karjalan kansankirjailijan arvonimen 1990.

Uhtuan murretta kirjoissaan käyttäneen Stepanovin pääteos oli Kotikunnan tarina-romaanisarja jossa kuvattiin Haapalahden kylän karjalaisten talonpoikien vaiheita 30 vuoden ajalta Leninin kuolemasta Stalinin kuoleman jälkeisiin vuosiin. Sarajan romaanit olivat Haapalahden arkea, Sakun Jaakko, rahvaan mies (1973), Kuuma kesä (1979), Lesket (1983), Prokon Maksima (1986) ja Käki kukkui jäihin (1989).

Teoksia

Häädetty kurki. 1958

Suurilla selkosilla, kertoelma. 1961

Vako vaolta. 1964

Koetus Korpikylässä. 1967

Sakun Jaakko. 1973

Kotikunnan tarina. 1979

Lesket. 1983

Prokon Maksima. 1986

Kotikunnan tarina I ja II. 2002

Ortjo Stepanov,

heimolaistensa itsetunnon ja elämäntahdon tulkki

Robert Kolomainen

Neuvosto-Karjala 24.8.1991, 4

ORTJO STEPANOV, 71, on esi-isiensä, vienankarjalaisten perinteentaitajien, manttelin ansiokas perijä, vaikka heistä poiketen hän on vaikuttanut taidekirjallisuuden alalla. Hänen pääteoksensa, romaanisarja Kotikunnan tarina, vyöryttää esiin jyhkeitä elämänkuvia neuvostovallan aikaisesta Vienan Karjalasta kotoisesta näkövinkkelistä nähtynä. Sarjaan kuuluvat Haapalahden arkea (1969), Sakun Jaakko ja rahvaan mies (1973), Kuuma kesä (1979), Lesket (1983), Prokon Maksima (1986) ja Käki kukkui jäihin (1989).

Kirjailija on tunnettu myös suorasukaisista ja kärjekkäistä kannanotoistaan yhteiskunnallisiin ja kansallisiin kysymyksiin. Hän sanoo asiat halki nytkin, kun suurenmoisessa karjalaisuuden elvyttämisaatteessa tahtoo välillä olla haihattelevien nurkkapatrioottien ja aatteella ratsastajien keppihevostelun makua.

Dokumenttiteos valmisteilla

ORTJON juureva, kansanomainen olemus vaikuttaa yhtä maanläheiseltä, aidolta ja konstailemattomalta kuin hänen vahvaa todellisuudentuntua henkivät kirjansa. Kaupunkilaisasunnossakin, kirjojen ja käsikirjoitusten keskellä, hänet on helppo kuvitella niiden vienankarjalaisten kansanihmisten joukkoon, joista hän on loihtinut mieleenpainuvan henkilögallerian ja joiden vaiheissa hän on elänyt voimakkaasti mukana. Tuskinpa Ortjo on toivonut mitään hartaammin kuin sitä, että hänen heimolaisensa saisivat pitää paikkansa auringossa etnisesti ja sivistyksellisesti omaleimaisena kokonaisuutena. Runonlaulajakansa on lunastanut sen kansallisesti ja yleisinhimillisesti merkittävillä kulttuuriteoillaan.

Muhkea romaanisarja on siis valmistunut ja siitä tulee varmaan samanlainen Karjalan kirjallisuuden klassikko kuin Nikolai Jaakkolan Pirttijärvi-sarja.

Mitäpä muuta kuin pitkälle samaa aihepiiriä käsittelevää dokumenttiteosta. Romaanisarjan Haapalahden kylä on todellisuudessa kirjailijan kotikylä Haikola. Ortjo tahtoo kertoa nyt dokumenttipohjaisen ilmaisun keinoin Haikolan asukkaista, joista jotkut ovat kulkeutuneet syntymäsijoiltaan Suomeen – Tampereelle, Ouluun ja Mikkeliin –, jopa Amerikkaan asti.

– Minulla on melko paljon tietoja heidän elämänvaiheistaan, Ortjo toteaa. – Yleensä haluaisin kertoa Karjalan kansan kohtalosta.

Haikolan alkuperäinen nimi oli Jouhkola, kylä oli nimetty ensimmäisen asukkaansa, Ortjon esi-isän Jouhkon mukaan. Ortjon sukutaulu – Jouhkon – Kalaskan – Vasken – Oleksein – Pekan – Miihkalin Ortjo – viittaa useiden miespolvien taa ulottuvaan henkilö- ja paikallishistorialliseen muistiin, jonka kantokyvystä valmisteilla oleva dokumenttikirja saattaa hyvinkin antaa vakuuttavaa näyttöä.

– Meillä on ollut hyviäkin aikoja, silloin kun karjalaiset ovat saaneet asua rauhassa omilla elinalueillaan, Ortjo sanoo. – Viime vuosisadan loppupuolella ja tämän vuosisadan alussa vietiin markkinoille 48 000–50 000 lintua ja 53 000–56 000 turkisnahkaa vuosittain.

Vienankarjalaisten keskuudesta nousi rikkaita kauppiaita, kuten Mitro, Minin ja Ahava. Minin kilpaili Pietarissa kuulun Jelisejevin kanssa. Paitsi että Haikolan miehet harjoittivat laukkukappaa, jotkut heistä kävivät turskanpyynnissä Muurmannin seudulla, jotkut työskentelivät Arkangelin sahalla ja jotkut Norjan veneveistämöillä. Totisesti Haikolan asukkaat olivat monipuolisesti lahjakasta ja ulospäinsuuntautuvaa väkeä. Kylässä oli miehiä, jotka osasivat venäjää, ruotsia ja norjaa.

Gyllingin aikana, vuodesta 1924–1925 alkaen seutu eli taloudellista ja sivistyksellistä nousukautta. Sitä vastoin myöhempien vuosikymmenien kehitys on jäytänyt Vienan Karjalan alkuperäisväestön ja sen omaperäisen kulttuurin elinjuuria. Kun ennen sotaa Uhtuan piirissä oli 61 karjalaiskylää, niin nykyään niitä on enää vain neljä: Vuokkiniemi, Vuonninen, Jyskyjärvi ja Uhtua.

Suomen kieli kelpaa karjalaisillekin

KARJALAISILLE, suomalaisille ja vepsäläisille on koittanut otollinen aika kansallisen elämän vireyttämiseen, vaikka rakennusainekset monipuolista kulttuurityötä varten alkavatkin olla vähissä. Karjalaisuusliikkeeseen on kuitenkin syntynyt melkoinen repeämä Aunuksen kokouksen suomen kieltä syrjivän kielipoliittisen linjan takia. Ortjo Stepanov ei hyväksy sitä, että vienankarjalaisille lapsille opetettaisiin Pekka Zaikovin aapisen mukaista "karjalaa".

– Se sotii jopa useimpien haastateltujen lastenvanhempien tahtoa vastaan. Tasavallan opetusministeriö tiedusteli nimittäin 7 142 lastenvanhemmalta, kumpaa kieltä – suomea vai karjalaa – he haluaisivat opetettavan lapsilleen. Vain 1 554 henkeä, pääasiallisesti Aunuksen puolessa, valitsi karjalan kielen. Livvikoilla on toki täysi oikeus siihen.